Talous ja moraali

joulukuu 22, 2016 § Jätä kommentti

Sari Kivistö, Sami Pihlström & Mikko Tolonen (toim.): Talous ja moraali

Talous ja moraali (Gaudeamus 2016) on kokoelma artikkeleja, joissa eturivin talous- ja sosiaalitieteilijät ja poliitikot pohtivat eri tahoilta markkinatalouden ja hyvinvointivaltion suhdetta ja sitä, miten kapitalismi on vaikuttanut käsityksiimme moraalista. Kirja sisältää useita ajatusmaailmaa eri tavoin avartavia, pohdintaa ja hämmennystäkin herättäviä puheenvuoroja. Teoksen kirjoittajia yhdistää käsitys siitä, että talous itsessään on moraalista eikä sitä olisi olemassa ilman poliittista ja moraalista yhteiskuntajärjestelmää. Yksilön menestys voinee kiistatta johtaa yhteiseenkin hyvään, mutta miten talouden ja moraalin suhde hahmottuu aikana, joka kyseenalaistaa yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävän riippuvuuden? Onko mahdollista turvata yhteiskunta, jossa toimiva talous ja niin sanottu sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat tasapainossa?

Talousajattelu eriytyi moraalifilosofiasta itsenäiseksi vasta 1900-luvulla. Nykyään talouden kieli on julkisessa keskustelussa siinä määrin hallitseva, että Talous ja moraali -kirjan toimittajat ilmaisevat huolensa moraalin liudentumisesta talouden näkökulmaan. Jos antiikin filosofiassa talous oli itsestään selvästi alisteinen hyvälle elämälle, nyt hyvää elämää määritellään talouden termein. Markkinatalous laajenee niin maantieteellisesti kuin ihmisten elämässäkin. Yhtiöittäminen ja yksityistäminen tuovat kvasimarkkinat myös julkisrahoitteiseen palvelutuotantoon. Taloudellisten käsitteiden leviäminen muille inhimillisen toiminnan alueille kertoo vallasta. Kirjan toimittajia kiinnostaakin, millaisia uskomusjärjestelmiä talouden retoriikka sisältää ja millainen ihmiskäsitys taustoittaa ajattelua, jossa talous ja yksilön oman edun tavoittelu tulevat aina ensin ja puhetta, jossa talouden retoriikka valtaa alaa muun tyyppiseltä argumentaatiolta.

Vielä 1700-luvulla talouteen liittyvät ilmiöt ja sosiaalinen luottamus kuuluivat filosofisen ajattelun piiriin, ja taloudellisia kysymyksiä käsittelivät moraalifilosofit. Bernard Mandeville (1670-1733) keksi, että ihmisluonnon perimmäinen olemus on egoismi, mistä piti seuraaman, että yksityiset paheet johtavat yhteiseen hyvään. Myös Mandevillea tunnetumpi Adam Smith näki yksilöiden hyödyttävän koko yhteiskuntaa omia taloudellisia päämääriään tavoitellessaan. Smithin mukaan kaupallista yhteiskuntaa leimasi kuitenkin keskinäinen riippuvuus. Hänen moraalifilosofisia pohdintojaan on luettu hyvin huolellisesti valikoiden siellä, missä niitä on tulkittu vapaan kaupan kritiikittömäksi puolustukseksi. (Kansojen varallisuus saatiin suomennettuakin jo 2015, joten kaikki kirjaa siteeraavat ovat varmaan ehtineet myös lukea sen.)

Taloutta ja moraalia koskevien näkemysten taustalla on arkiajattelussa sivuun jääviä tekijöitä. Klassisen taloustieteen edustajat Adam Smith ja John Stuart Mill näkivät markkinatalouden erinomaisuuden siinä, että se turvasi yksilön vapauden. Markkinataloutta oikeuttava valinnanvapaus vaatii kuitenkin toteutuakseen toimia, jotka  julkinen valta on ottanut vastuulleen. Yksilöiden riippumattomuuden turvaaminen edellyttää mahdollisuutta aktiivisen kansalaisuuden kehittämiseen esimerkiksi koulutuksen muodossa, vapaata tiedonkulkua ja sananvapautta, oikeusvaltion rakenteita ja esimerkiksi sosiaalivakuutuksen tuomaa turvallisuutta. Normit ja käsitys normaaleista käytännöistä määräävät moraalikäsityksiämme eräänlaisella autopilotilla siinä vaiheessa, kun arvottava pohdinta on jo tehty. Talous ja moraali tuntuu joissain kohdin kiertävän aihettaan, taloustieteen kätkettyä poliittisuutta. Esittelen seuraavassa muutamaa kirjan artikkeleista ja eksyn lopuksi aiheesta.

Verotus on varastamista, ja muita väittämiä hyvinvointikapitalismista

Sixten Korkmanin (Moraalin merkitys taloudelle) vastaus kysymykseen, miten talous tai markkinatalous ja moraali voidaan sovittaa yhteen on vähemmän yllätyksellinen: hyvinvointivaltio, niin sanottu pohjoismainen yhteiskuntamalli, jossa markkinatalous ja hyvinvointivaltion rakenteet täydentävät toisiaan. Koko käsite on moraalisesti kuohuttava. siihen liitetyt moraalissävytteiset konnotaatiot voivat olla sellaisia kuin holhous, rosvous ja pakko. Samalla kun yhdet väittävät tulontasauksen ja eriarvoisuuden vähetämispyrkimysten lisäävän yhteenkuuluvuutta ja tukevan talouskasvua, toisten mielestä järjestelmän edellyttämä veroaste vähentää halukkuutta yrittäjyyteen, työntekoon ja säästämiseen, yksilölliseen vastuunkantoon ylipäänsä. Korkman toteaa, että julkisen vallan ja poliittisen järjestelmän toimintaan liittyykin merkittäviä ongelmia. Hyvinvointivaltion rakentaminen vaatii tietynlaisia kulttuurisia edellytyksiä ja toimia sen rahoituksen turvaamiseksi. Korkmanin mukaan hyvinvointivaltio kuitenkin on markkinatalouden eettinen perusta, eikä valtion roolia ole perusteltua rajoittaa yövartijavaltion suppeisiin tehtäviin. Talouden ja moraalin kompromissina sosiaalivakuutus, julkisrahoitteiset palvelut ja tulontasaus voidaan (ja koska muut argumentoinnin tavat eivät oikein tahdo purra, pitääkin) perustella sekä tehokkuuden että oikeudenmukaisuuden näkökulmista.

Finanssimarkkinoiden vapauttamisen poliittiset perustelut

Talous ja moraali -kirja on jaettu viiteen osaan, joista yksi on varattu finanssikriisin erittelyyn. Artikkeleista kiinnostavimpiin lukisin Pekka Sulkusen Finanssimarkkinoiden vapauttamisen poliittiset perustelut. Siinä analysoidaan ”uusliberaaliksi” nimettyä käännettä, jossa pohjoismaisen kapitalismin toimintaperiaatteita muutettiin syvällisesti, valtiokeskeisyys väistyi markkinavetoisuuden tieltä ja keynesiläisen suhdannepolitiikan korvasivat monetarismin opit. Sulkusen aineistona ovat mm. aikansa johtavien poliitikkojen muistelmat, joiden perusteella ne talouspoliittiset päätökset, joiden jälkeen Suomessa jouduttiin pankki- ja velkakriisiin, tehtiin hämmästyttävän kevyen keskustelun jälkeen. Raha- ja luottomarkkinoiden sääntelyn vapauttaminen aloitettiin lähes huomaamatta, ja muutostarpeita perusteltiin niukasti ja käytönnöllisillä syillä. Miksi päätökset hyväksyttiin niin helposti? Sulkunen osoittaa, että raha- ja luottomarkkinoiden sääntelyn purkaminen oli osa laajempaa murrosta, jossa kyseenalaistettiin yhteiskuntajärjestystä perustelevat ajattelumallit ja ihanteet. Syynä ei kuitenkaan ollut uusliberalistisen ideologian läpimurto. Oikeusvaltio ja universalismin periaate ovat olleet paikallaan maissa, joissa poliittinen eliitti on tarvinnut koko kansan tuen. Valtion kaikille kansalaisille tarjoama turva puolestaan edisti (Pohjoismaissa) yksilöiden riippumattomuutta, ja kierre oli valmis. Kun itsenäisen kansalais-kuluttajan ihanne lopulta muuttui todellisuudeksi, ristiriita valinnanvapauden ja valtion vallankäytön välillä loi oikeutusta myös taloudellisen sääntelyn purkamiselle. Päätösten ideologiset yhteydet, tulkinta ”uusliberalistisesta” käänteestä on ollut mahdollista nähdä vasta jälkikäteen.

Oikeudenmukaisen talousjärjestelmän paradoksi

Epilogissaan Sami Pihlström kyseenalaistaa usein kuullun väitteen, jonka mukaan rikkaiden rikastuminen ei ole keneltäkään pois. Vaikka juuri kukaan ei nauti toisen kurjuudesta, vaurastumisen ylipäänsä mahdollistava (siis oikeudenmukainen?) talousjärjestelmä edellyttää, että rikkaat rikastuvat köyhien kustannuksella. Koska köyhyyttä ja rikkautta mitataan suhteellisin mittarein, rikas tarvitsee väistämättä ympärilleen köyhiä. Pihlström pitää huolestuttavana myös etiikan vesittymistä talouden välikappaleeksi. Esimerkiksi kelpaavat hyväntekeväisyyshankkeet, joita ei oikein voi loogisin argumentein vastustaakaan, onhan mikä tahansa teko kurjuuden vähentämiseksi aina parempi kuin ei mitään. Diplomaattisesti Pihlström kuitenkin korostaa, ettei hänen kirjoituksensa tarkoitus ole esittää oikeaa tapaa ajatella talouden ja moraalin suhteesta.

Normi, valinnanvapaus ja solidaarisen elämäntavan mahdollisuus

Yksi kirja (396 sivua) ei tietenkään voi kattaa kaikkea ajankohtaista talouden ja moraalin keskusteluissa. Minulla sattui samaan aikaan olemaan käsillä Antti Nylénin tuore kirja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas 2016). Tekijä ei lukeudu eturivin talousviisaisiin, mutta hänen kirjassaan käsitellään hyvin ytimekkäästi muutamaa nimenomaan talous ja moraali -aihepiiriin kuuluvaa teemaa. Yksi näistä on vaihtoehdottomuuden esittäminen talouspainotteisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, toinen ilmeisen moraalittoman käytännön (lihansyönnin) puolustus normina, hyväksyttynä kulttuurisena käytäntönä. Kumpikaan käytäntö ei kestä Nylénin tarkastelua. Vaihtoehdottomuuden retoriikkaa arvioidessaan hän ottaa esille ilmeisen vaihtoehdon, jota talouden leimaamissa puheissa ei pitäisi olla olemassakaan: ekologiseen ja solidaariseen elämäntapaan siirtyminen on täysin mahdollista, samoin kuin ryhdistäytymisen tulisi olla täysin mahdollista köyhille. Ainakaan nämä eivät ole mahdottomia samassa mielessä kuin se, että kasvattaisimme siivet ja lähtisimme lentoon. Nylén huomauttaa, että moraalis-filosofinen ajatelu on aktiivista silloin, kun kulttuurisia normeja luodaan, mutta loistaa poissaolollaan, kun niitä noudatetaan. Kulttuurisesti hyväksyttyjen käytäntöjen oikeutusta uhkaa juuri kyseenalaistavan moraalin tunteutuminen ”normaalin” alueelle, kun tieto toisen kärsimyksistä pilaa oman nautinnon. Normaalin kyseenalaistaminen, saati esittäminen moraalittomana, on hankalaa. Kun kärsimystä tuottavista ja ympäristölle tuhoisista tuotantotavoista on kuitenkin saatavilla yhä täsmällisempää tietoa, eettisesti kestämättömän toiminnan looginen puolustaminen tulee jatkuvasti vaikeammaksi.

Moraalis-filosofinen ajatelu on aktiivista silloin, kun kulttuurisia normeja luodaan, mutta loistaa poissaolollaan, kun niitä noudatetaan.

Talous ja moraali ei kaikessa monimuotoisuudessaan varsinaisesti selvennä talousjärjestelmän taustalla olevia uskomusjärjestelmiä, mutta kokonaisuus tuo, mitään tahoa liikaa tölvimättä, esille eri tapoja hahmottaa aihepiiriä. Missä vaiheessa talousjärjestelmä mahtaa muuttua siinä määrin läpinäkyväksi, että se lakkaa näyttämästä omalakiselta ja itsestäänselvältä, sen käytännöt normeilta, ja siitä tulee politiikan kohde?

Me emme kapinoi (Prof. Kolbe cocktailkutsuilla)

kesäkuu 26, 2016 § Jätä kommentti

Historiantutkija ja tietokirjailija Laura Kolbe on Helsingin yliopiston Euroopan historian professori ja kaupunginvaltuutettu. Muiden tutkimusaiheidensa ohella hän on laajalti perehtynyt suomalaiseen yläluokkaan ja eliittiin, aihepiiriin jota moni muu tutkija vieroksuu. Laura Kolbe on henkilö, joka saattaa vaikka cocktailkutsuilla kysyä startup-guru Miki Kuuselta, kenenkäs Kuusen poikia tämä on. Tämän ja monta muuta hauskaa anekdoottia Kolbe kertoo kirjassaan Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus (2014). Kirja avaa hiukan tavanomaisesta poikkeavaa näkökulmaa suomalaisen yhteiskunnan kerrostuneisuuteen.

Yläluokasta ja keskiluokasta puhuminen implikoi kiusallisen hierarkiatietoisuuden. Niin vaikea aihe kuin yhteiskunnallinen kerrostuneisuus onkin, se mitä ilmeisemmin kiinnostaa juuri nyt. Äänestävän ja kuluttavan keskiluokan yhteiskunnallisesta merkityksestä ovat viime aikoina kirjoitelleet eri alojen vaikuttajat Anu Kantolasta Matti Apuseen. ”Pop up -toimittaja” Pontus Purokuru arvioi luokista puhumisen hankaluuden johtuvan siitä, että luokan käsite johtaa ajatukset toisilla tai itsellä oleviin etuoikeuksiin ja sitä kautta syyllisyyteen tai vihaan. Kaikki tämä, vaikka yläluokkaa ei edes mainittaisi.  Suomalaisella yläluokalla ei olekaan ollut selkeää identiteettiä sitten marsalkka Mannerheimin. Eliitistä ja luokista on tuskin saanut puhua, koska luokkapohjaisen jakautumisen ajatusta on aktiivisesti vältetty. Luokkatietoisuus oli hyvä häivyttää, koska yhteinen ja henkilökohtainen hyvä menivät sekaisin itseä suuremman päämäärän eteen toimittaessa. Olemisen sietämätön vaikeus maalailee kaunista kuvaa menneen maailman suomalaisen eliitin luonteesta. Kuten niin usein silloin, kun eliitin olemassaolosta uskalletaan puhua, Kolbe painottaa suomalaisen periytyvän yläluokkaisuuden kuvauksessaan arvoja, asenteita, velvollisuudentuntoa ja perinteitä.

Laura Kolbe tuntee piirit ja tietää tarkkaan, että Miki Kuusi on paitsi muodikas startup-vaikuttaja, myös Granfeltin (sittemmin Kuusi) menestyjäsuvun jäsen, suomalaista eliittiä. Nuorissa startup-piireissä ei tietystikään tunneta Kuusen sukuun kuulunutta Pekka K:ta, jonka elämäntyö oli panna käyntiin suomalaisen yhteiskuntapolitiikan määrätietoinen ja järjestelmällinen rakentaminen, hyvinvoinnin valtiollistaminen. Kolbe toteaa, että valtion kehittäminen oli pitkään kansaa yhdistänyt kollektiivinen päämäärä. Yksilön arvostus yhteiskunnan toimivana jäsenenä on puolestaa liittynyt koulutukseen ja ammattiasemaan pikemmin kuin tulotasoon, syntyperään ja erilaisiin perittyihin pääomiin. Eliitin jäsenyys on meillä yleensä edellyttänyt korkeaa koulutusta, joka on toiminut periaatteessa kaikille avoimena väylänä autuaaseen ylempään keskiluokkaan. Periytyvien pääomien puutetta ei olekaan nähty suurena ongelmana yksilön etenemismahdollisuuksien kannalta, onhan kaikilla ollut mahdollisuus.

Suomalainen yhteiskuntajärjestys on siis perustunut suuren ”keskiluokan” kohtuullisiin kulutusmahdollisuuksiin. Kun keskiluokan asiat ovat olleet suurin piirtein kunnossa, yhteiskunnan kerrostuneisuutta sivuava kotimainen tutkimuskirjallisuus on keskittynyt heikompiosaisten pärjäämiseen. Eräs viime aikojen johtavista yhteiskuntapoliittisista teemoista kulkee eriarvoisuuden nimellä. Suomessa yhteiskuntapoliittiseen ja sosiologiseen tutkimukseen ylipäänsä ja harvinaiseen yläluokkien toimintamallien tutkimukseen erityisesti on usein kuulunut selvästi juuri heikommin pärjäävien näkökulma. Tämän tekstin innoittanut Laura Kolben tuotanto edustaa historiantutkimusta, jolla ei liene vastaavanlaista painolastia, mutta tutkimuksen kohteena on yksi ja sama ilmiö. Yhdessä Katriina Järvisen kanssa Kolbe on käsitellyt suomalaisen yhteiskunnan kerrostuneisuutta myös alempien luokkien näkökulmasta ja onnistunut legitimoimaan tätä keskustelua siitä perinteisesti kiinnostuneiden piirien ulkopuolella. Ehkä Kolben auktoriteetista kertoo jotain sekin, että teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) esiteltiin aikanaan myös täällä.

Aiemmassa tekstissäni käsiteltiin ruotsalaisen sosiologin Göran Therbornin ajatuksia. Therborn on päässyt myös Olemisen sietämättömän vaikeuden pitkään lähdeluetteloon. Therbornin agendalla on herättää keskiluokan solidaarisuus ja tietoisuus omasta ratkaisevasta asemastaan yläluokan ja työväenluokan välissä. Suomessa monet pyrkivät elintasoon ja statukseen, joihin voi yhdistää keskiluokkaisuuden leiman, mutta keskiluokkaa itseään ei osata määritellä. Poliitikotkin arvuuttelevat, mitä keskiluokalle pitäisi luvata. Siinä missä Göran Therborn vetoaa keskiluokan ja työväenluokan yhteisiin intresseihin suhteessa taloudelliseen eliittiin, suomalaisesta yhteiskunnasta kirjoittava Kolbe tuntuu korostavan yläluokan tavallisuutta, sen yhteyttä keskiluokkaan jonka kanssa arvot ovat yhteiset. Halutaan uskoa, että eliitin entisestä velvollisuusetiikasta on hiven jäljellä. Joskus olemassa olevien erojen häivyttäminen on tarpeellista puheen tasolla. Kun luokka määritellään arvoiksi ja asenteiksi, siivooja ja aivokirurgi saavat kuvitella intressinsä yhteneviksi.

Alistuminen

tammikuu 10, 2016 § Jätä kommentti

”olisi ehkä kannattanut sitoutua poliittisesti, eri puolueiden aktivistit elivät näin vaalien alla kiihkeitä hetkiä, kun taas minä vain näivetyin”

Näin pohdiskelee uuvuttaviin väitöskirjantekijöihinsä kyllästynyt pariisilainen kirjallisuuden professori, 44, presidentinvaalien edellä. François on onnistunut mahduttamaan keskiviikolle työviikkonsa kaikki yliopistotehtävät Sorbonne III:ssa, häneltä puuttuu haasteita, ja mukavuudenhalu on ottanut elämänhalun paikan. Poliittisesti François on ”yhtä aktiivinen kuin vessan seinällä roikkuva käsipyyhe”.

Michel Houellebecqin Alistumisessa (WSOY 2015) kehitellään skenaario vuosien 2017-2022 Ranskasta, jota leimaa vähän toisenlainen poliittinen vastakkainasettelu kuin mihin on totuttu. Vallasta taistelevat maltillista islamia edustava kuvitteellinen Muslimiveljeskunta ja äärioikeistolainen Kansallinen Rintama (FN), joiden liittolaisiksi sosialistipuolue ja keskustaoikeistolainen UMP ovat kutistumassa. Maltillisten äänestäjien valintaa ohjaa pyrkimys estää FN:n eteneminen, niinpä Ranskan presidentiksi valitaan muslimipuolueen valovoimainen ehdokas  ja parlamenttivaalien tuloksena muodostetaan saman puolueen vetämä hallitus. Tämän seurauksena François saa potkut yliopistolta, jonka hallinto on niin sanotusti vaihtunut. François’n tutkijanura ja oikeastaan koko älyllinen elämä on omistettu kirjailija J.K. Huysmansin (1848-1907) tuotannolle, eikä hän koe politiikkaa tai uskontoa itselleen erityisen läheisiksi. Seuratessaan yliopiston suojiin päässeiden kollegojensa elämän käänteitä François ryhtyy pohtimaan, miksi hänkin ei uisi myötävirtaan. Mukavuudenhalu leimaa François’n fyysistä oleskelua, ja varsinaiset syyt kääntymykseen olisivat mukava virka ja mahdollisuus moniavioisuuteen. Intellektuellina hänen on kuitenkin perusteltava ratkaisunsa älyllisellä tasolla, ja tässä avuksi tulee jälleen tutkimus ja esikuva Huysmansin valinnat, paluu katolisen kirkon piiriin…

Alistumisessa vallan jako ratkaistaan menneen maailman keskustaoikeisto-keskustavasemmisto -vastakkainasettelun asemesta moraalisten, uskonnollisten ja kulttuuristen kysymysten kautta. Kun näistä tulee päivittäisen poliittisen keskustelun asioita, François alkaa kyseenalaistaa maallistumisen leimaamaa elämäntapaa, jonka hänelle merkityksellisin piirre on lopulta sen mukavuus. Houellebecq sijoittaa realistisen oloisen Alistumisen tapahtumat lähitulevaisuuteen ja käyttää nykyranskan poliittisisten puolueiden johtohenkilöiden nimiä. Houellebecqiltä entuudestaan tutun ikääntyvän machon ohella kirjassa esiintyvät siis muiden muassa Marine le Pen, François Hollande, Manuel Valls ja Jean-Luc Mélenchon. Huvittavaa päähenkilön ”epäpoliittisuudessa” on se, ettei hän lakkaa ajattelemasta politiikkaa, niin sivustaseuraaja kuin onkin. Esimerkiksi vetäytyessään hetkeksi luostariin (jonne jäämiseen motivaatio ei tietenkään riitä) hän ohimennen huomaa eräänkin veli Pierren muistuttavan sosialistipoliitikko Pierre Moscovicia.

Michel Houellebecq on kirjailijana syystä arvostettu, sitä ei käy kieltäminen. Häntä on pidetty lahjomattomana visionäärinä ja hänen tekstejään on tulkittu nais- ja muukalaisvihamielisiksi. En tunne Houellebecqin ajattelua ja tuotantoa laajemmin. Kirjassa islamilainen kulttuuri viehättää mukavuudenhaluista, viinaan ja naisiin menevää François’ta välineellisenä, niin kuin voisi tehdä mikä tahansa maailmankatsomus, joka konventioineen sopii hänelle. Kirjan loppuratkaisussa tasavaltalaisuuden ydinperiaatteet, valtion tunnustuksettomuus (laïcité) ja ihmisten yhdenvertaisuus eivät enää ole ajankohtaisia, mutta François on perustellut itselleen, miksi hänen ei tarvitse panna vastaan. Kirjan hieno, levottomuutta herättävä lopetus implikoi, että luopumisesta saattaisi kuitenkin seurata katumus.

”Ranskassa intellektuellin ei tarvitse olla vastuullinen, se ei kuulu hänen rooliinsa.” pohtii François Alistumisessa. Houellebecq on puolustanut oikeuttaan kirjoittaa mistä haluaa ja sanonut, ettei alistuminen ole ”islamofobinen” teos. Toisaalta sellaisenkin kirjoittaminen olisi ollut Houellebecqin mukaan ok, ja onhan hän käynyt oikeuttakin aikaisemmista lausumistaan. Tuskinpa tekijän tarkoitus on ollut ylistää mitään muutakaan uskontokuntaa.

Vapaus tarkoittaa myös mahdollisuutta provosoida. Alistumisen sisäkanteen on painettu:

”Minä en kaihda mitään aihetta vain siksi, että tiedän sen olevan poleeminen.”

Houellebecqin suosikkiteemojen käsittelyyn ei taida olla muuta legitiimiä konstia kuin kaunokirjallinen teos. Uusimman lisäksi olen lukenut palkitulta kirjailijalta vain Mahdollisen saaren, johon verrattuna Alistuminen on tyylikkäämpi, hauskempi ja ainakin pika-ajateltuna moniulotteisempi. Minkään agendan julistusta en pystynyt siitä paikantamaan, koska en pidä sellaisena esimerkiksi eri kulttuurien naisia alistavien käytäntöjen esittämistä. Kirja on hienosti kirjoitettu ja käsittelee joidenkin mielestä liikaa kaluttua aihetta älyllisesti. Vastaanotto taas riippuu lukijoista, joiden reaktoista kirjoittajaa ei voi panna tilille. Houellebecqin henkilön ja mahdollisten päämäärien ruotimisen jätän asiaa paremmin tunteville sekä niille, joilla on siihen intressi.

Moni kirjallisuusviittaus ja niiden tuomat rakenteelliset hienoudet menivät minulta ohi. Onneksi on Google ja Wikipedia, joita ilman yleissivistykseni ei olisi alkuunkaan riittänyt kirjan lukemiseen.

Houellebecq : ”On a le droit d’écrire un livre islamophobe”

”Charlie” – Houellebecq : même combat ?

Joris-Karl Huysmans Wikipediassa

Eriarvoisuus tappaa

lokakuu 8, 2015 § 1 kommentti

Göran Therbornin luulisi perehtyneen tiedeviestinnän oppaisiin, siinä määrin räväkkä on hänen kirjansa nimi: Eriarvoisuus tappaa (2014). Kyseessä onkin, kuten hän itse määrittelee, empiiriseen näyttöön perustuva kansalaispuheenvuoro. Kansalaispuheenvuoron esittäjä on Cambridgen yliopiston sosiologian emeritusprofessori, joka on paneutunut otsikkoasiaan vuosikymmenten ajan. 

Therborn valottaa kirjassaan eriarvoisuutta ja sen muutosta sekä maailmanlaajuisena että kansallisvaltioiden sisäisenä ilmiönä ja näyttää ilmiön historiallisena jatkumona. Yhdistyneiden kansakuntien inhimillisen kehityksen indeksit mahdollistavat eriarvoisuuden muotojen vertailun sekä maailmanlaajuisesti että maiden sisällä – numeroin. Esimerkiksi elinajanodote voi vaihdella valtion sisällä paikkakuntien välillä enemmän kuin elintasoltaan täysin erilaisten valtioiden välillä. Therbornin esitys alkaakin herättelevästi kuoleman kentistä.

Apartheidin päättymisen jälkeen on vallinnut yleismaailmallinen usko ihmisten yhdenvertaisuuteen, mutta esiintyykö sitä missään? Millaista yhdenvertaisuutta pitäisi tavoitella? Mahdollisuuksien tasa-arvo oli parisataa vuotta sitten vallankumouksellinen idea, jota on eri syistä korostettu yhdenvertaisuuden toisen tarkastelutavan, lopputulosten tasa-arvon kustannuksella. Therborn katsoo menneisyyttä osana nykyhetkeä ja esittää, että yhdenvertaisuuden ja eriarvoisuuden hetkellisiä ulottuvuuksia ei kannata tarkastella erillisinä, vaan kysymyksessä on jatkumo. ”Pikkutarkkuuteen taipuvaisena yhteiskunta-analyytikkona” hän tunnustaa olevansa kiinnostunut tasa- ja eriarvoisuutta tuottavista mekanismeista, jotka julkisessa keskustelussa jäävät resurssien jakautumisprosessien lopputulosten ja ideologisen vastakkainasettelun varjoon.

Amartya Senin ajatteluun perustaen Therborn hahmottelee kannanotossaan ihmiselämän perusulottuvuudet organismina, henkilönä ja toimijana. Tavoittelemisen arvoisen tasa-arvon määritelmäksi hän hyväksyy tasa-arvoisen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti ihmisenä. Kyseessä ovat eloonjäämisen ohella terveys, vapaus, tieto, joiden varassa elämänpolku voidaan valita, sekä resurssit, joita valitun tien kulkeminen edellyttää. Senin määritelmän valossa eriarvoisuuden eri muodot ovat toimintamahdollisuuksia kaventavia esteitä.

Therborn korostaa, että eriarvoisuudessa on kyse muustakin kuin taloudellisista resursseista. Hän on huolissaan demokratian ohentumisesta. Yksi resurssien eriarvoisuuden muoto on valtaresurssien epätasainen jakautuminen eri intressiryhmien välillä. Modernina aikana nähty demokratisoitumiskehitys, valtaresurssien tasoittuminen erityisesti maiden sisällä, ei kuitenkaan ole ollut vääjäämätöntä, vaan kehityskulkuun on mahtunut monta valtaa keskittänyttä diktatuuria.

”Demokratia ei edellytä täydellistä tasa-arvoa, mutta se kyllä edellyttää sitä, että kansalaiset elävät edes osittain samassa todellisuudessa.” (Michael Sandel) 

Erityisesti Pohjoismaissa köyhyyden ja rikkauden määrittelyssä on tullut tutuksi kiistelty suhteellisen köyhyyden käsite. Suhteellinen köyhyys saa uusia ulottuvuuksia, kun vertailukohdat laajenevat kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolelle. Eriarvoisuudesta tulee erityisen mutkikasta, kun se nähdään irrallaan kansallisvaltioajattelusta. Loppuvuodesta 2015 Suomessa on käsitelty poliittista erimielisyyttä, jonka kohteena on viime kädessä eriarvoisuuden ydinulottuvuus, elonjäämisen ja selviytymisen alkeellisimmat, biologiseen ihmisyyteen liittyvät ehdot. Pakolaisten vastaanottamiseen ja auttamiseen liittyvässä julkisessa keskustelussa on ihmetelty, kuinka mieletöntä on asettaa kysymys siitä, teemmekö jotakin tiedossamme olevan tragedian lieventämiseksi vai annammeko asian olla. Yhteiskuntapoliitikot ovat vuosikymmeniä vatvoneet kysymyksiä globalisaation merkityksestä ja vaikutuksista ihmisten yhdenvertaisuuden kannalta ja todenneet aiheen hiukan haastavaksi. Julkisessa keskustelussa onkin tapana vetää tällaiset mutkat mahdollisimman suoriksi. Therborn sanoo suoraan, että kansallisvaltioiden rajoilla on globalisaation oloissa merkitystä lähinnä eriarvoisuutta ylläpitävinä instituutioina. Hänen näkökulmastaan merkityksellisemmiksi nousevat kaikkien ihmisten oikeudet.

”Eksistentiaalisen tasa-arvon lisääntyminen ei itsessään ole pois hyväosaisilta – ellei satu olemaan sadisti.” (Therborn 2014, 167.)

Therbornin  mukaan tasa-arvon kannattajien on toimittava uudella ”keskiluokkaisella” vuosisadalla. Tasa-arvon kohtalon kannalta ratkaisevaa on taistelu keskiluokan sympatioista. Paljonpuhuttu keskiluokan käsite on epämääräinen, ja arviot keskiluokan koosta vaihtelevat. Kyse on kohtuullisen hyvin toimeentulevista ihmisistä, joilla ei ole muutakaan ensisijaista sosiaalista identiteettiä. Keskiluokkaa määrittääkin usein kuluttajuus, ei niinkään kansalaisuus. Therborn ehdottaa, että menestyvää keskiluokkaa olisi mahdollista suostutella liittoutumaan ”rahvaan” kanssa sen sijaan, että se keskittyisi yksilöllisen kulutuksensa maksimointiin. Keskiluokan häilyvän identiteetin kanssa sopisi yhteen idea vapauden ja rationaalisuuden onnelasta, tasa-arvoisen, valistuneen, vastuullisen ja vieläpä osallistavankin yhteiskunnan ihanne. 

    Ensimmäinen ihminen ja pari muuttujaa

    kesäkuu 10, 2015 § Jätä kommentti

    Ensimmäinen ihminen (Le premier homme) Otava 1995.

    Albert Camus kuoli auto-onnettomuudessa 1960. Viimeinen romaani, omaelämäkerrallinen Ensimmäinen ihminen toimitettiin keskeneräisestä, suttuisesta ja osin välimerkittömästä käsikirjoituksesta, joka löytyi kirjailijan salkusta.  Camus’n omaiset ottivat asiakseen saattaa teoksen julkaisukuntoon ja suurimmalla mahdollisella tarkkuudella tulkita hieroglyfit myös käsikirjoituksen marginaaleista. Kirjan loppuun on liitetty käsikirjoitukseen kuuluneita muistiinpanoja, Camus’n suunnitelma kirjan jatko-osasta sekä kaksi kirjettä.

    Ensimmäisessä ihmisessä kuvataan siirtymää äärimmäisestä köyhyydestä tiedon, koulutuksen ja menestyksenkin äärelle. Pääasialliset käänteet ovat  yhtenevät (sanotaanko verrattain hyvin pärjänneen) Camus’n oman elämän tapahtumien kanssa. Minäkertoja, Jacques Cormery, on vähällä syntyä muuttokuormaan vuonna 1913, samana päivänä kun hänen isänsä tuo perheensä Algerista Boneen (nyk. Annaba, kaupunki silloisessa Ranskan provinssissa, lähellä Tunisian rajaa). Marnen taistelu vie isän jo seuraavana vuonna, ja tämä tragedia määrittää Jacquesin lapsuutta köyhyyden ohella. Tyrannimainen isoäiti vahtii, ettei Jacques kuluta kengänpohjiaan jalkapallopelissä. Kolmas, erikoisempi muuttuja on Jacquesin espanjalaissyntyisen äidin kuulovamma, joka tekee äidistä etäisen ja samalla vähän kuin pyhän. Palvelijattarena työskentelevä äiti on realiteeteissa ja fyysisesti läsnä, mutta ainakin Jacquesin tulkinnassa hänen onnistuu olla tietämättä ja välittämättä mitään siitä maailmasta jossa Jacquesin pitää elää. Jossain määrin outo on myös Jacquesin eno, jonka luonnonlapsimainen käytös on karkeaa jopa suhteessa siihen ympäristöön, johon se sijoittuu. Näistä aineksistako Jacquesin kompetenssit rakentuvat? Poikahan selviää sankarillisesti köyhyydestä ja tietämättömyydestä kirjallisuuden maailmaan.

    Kirjaa voi lukea yksilöllisenä selviytymistarinana, mutta miksi pitäisi, onhan sen kirjoittaja tunnettu järkkymättömänä solidaarisuuden puolestapuhujana. Ensimmäinen ihminen kertoo muun muassa, ettei tyhjästä mitään synny. Kansakoulun opettaja tukee Jacquesin oppimista ja etenemistä olennaisella tavalla. Opettaja varoo asettamasta oppilaitaan keskenään eriarvoiseen asemaan, mutta ymmärtää kuitenkin roolinsa aktiivisena ja mahdollistaa muutamalle köyhälle stipendin. Jacquesin kohdalla tämä vaatii jopa lobbausta, kuten kotikäyntejä kuuron äidin ja lukutaidottoman isoäidin luona. Heille on väännettävä rautalangasta, miksi Jacquesin on parempi opiskella, kuin ryhtyä liian varhain siihen mitä nämä naiset pitävät työnä. Poika on ja pysyy kiinni köyhässä, tietämättömässä elämänmuodossa ja rakkaissa ihmisissä, mutta samaan aikaan hänestä koulutetaan kykenevä suhteuttamaan perheensä olemisen tapa muihin mahdollisiin maailmoihin. Tämän hintana on kaksoissidos, häpeä ja  syyllisyys siitä, että on hävennyt sitä, mikä on todella omaa.

    Selviytymisen näkökulmasta Jacques Cormery on poikkeustapaus. Hänen elämänsä ei mene odotusten mukaisesti, ja niin hän tulee tuntemaan kaksi maailmaa, joilla ei ole muuta tekemistä toistensa kanssa kuin se harppaus, jonka hän itse tekee. Jacquesilla on tukijansa, mutta ei kuitenkaan mallia sille, millainen elämä hänen tulee elää. Siinä mielessä hän on ”ensimmäinen”.

    Palaan Camus’n kirjaan tekstin lopussa.

    L’homme pluriel

    Minkäs sille mahtoi, Ensimmäisen ihmisen lukemisesta tuli mieleeni toinen teos, jonka lyhyt esittely ei liene haitaksi. Kirjoittaja on ranskalainen sosiologi Bernard Lahire, joka on tutkinut mm. koulutukseen, kirjallisiin valmiuksiin ja koulumenestykseen liittyviä ilmiöitä. Plural Actor (Polity Press 2011. Ransk. L’homme pluriel, Armand Collin 2001.)  edustaa toimijuuden tutkimusta. Siinä Lahire esittelee dispositionaalisen ja kontekstuaalisen sosiologian ohjelmansa. Kirjassa selvitetään, miten tutkitaan muuttuvien tilannetekijöiden (konteksti) ja pysyvämmän suuntautumisen, disposition, rooleja yksilön toiminnan muotoutumisessa. Lahiren psykologisessa sosiologiassa perinteisesti joukkoihin kohdistettu tarkastelu ulotetaan yksilötasolle ja yksilön toimintaan. Yksilöitä tarkastellaan yleensä yhden sosiaalisen roolin näkökulmasta. Jokaisella on kuitenkin monia erilaisia, ristiriitaisenkin henkilökohtaisen historian mutoilemia kokemisen ja tekemisen tapoja. Lahire korostaa, että hänen ohjelmassaan ei ole kysymys tietoisen identiteetin moneudesta. Sen sijaan hän kysyy, miten historialliset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat toimijoiden kykyjen ja piilevien valmiuksien kirjoon.

    Toimijuuden tutkimuksen linjoja

    Lyhyesti, toiminnan ja toimijuuden teorioissa on Lahiren mukaan ollut kaksi lähtökohtaa, joista ensimmäinen painottaa menneisyyden, varhaisten kokemusten määräävyyttä (monet psykologian ja neuropsykologian teoriat sekä psykoanalyysi). Toinen linja on keskittänyt huomion toiminnan hetkellisyyteen (rationaalisen valinnan teoria, metodologinen individualismi, symbolinen interaktionismi ja etnometodologia). Menneisyyttä korostava näkökulma ohjaa tarkastelemaan toimintaa aiempien kokemusten määräämänä, kun taas hetkellisyyttä korostettaessa toimijoita tarkastellaan ikään kuin heillä ei menneisyyttä olisikaan ja heidän oletetaan noudattavan tilanteen logiikkaa. Lahiren tavoitteena on muodostaa synteesi toimijoiden menneisyydestä, aiemmista kokemuksista sekä hetkellisistä tilannetekijöistä ja olosuhteista, jotka vaikuttavat toimintaan. Hän osoittaa, että lisääntyvä kulttuurinen moninaisuus merkitsee yksilöiden ja sitä kautta ryhmien sisäisten toimintamallien moninaistumista. Ihmiset joutuvat lukemattomissa tilanteissa tekemisiin menneisyytensä ja nykyisen sosiaalisen ympäristönsä välisen yhteensopimattomuuden kanssa. 

    Lahirelle ei riitä, että ryhmien ja yksilöiden sisäinen variaatio ja esimerkiksi odotusten vastaiset elämänkulut tulkitaan häiriöksi, poikkeamaksi tai hälyksi. Sosiaalisen elämän ilmiöitä voidaan ja niitä pitää tarkastella sekä joukkojen että yksilöiden tasolla, koska dispositioiden moninaisuuden myöntäminen mahdollistaa siihen sopeutumisen.

    Sivulliset

    Ajankohtaisia kysymyksiä, mutta miten tämä liittyy Ensimmäiseen ihmiseen? Tulkitsen niin, että teokset käsittelevät samoja teemoja erilaisin metodein.

    Bernard Lahire on operoinut sosiologi Pierre Bourdieun käsitteillä, kritisoinut tämän teorioita ja ennen kaikkea kehittänyt niitä edelleen omiin sovelluksiinsa. Bourdieun tunnettu käsite habitus merkitsee karkeasti ottaen olemisen tapaa, sisäistettyjä, ruumiillistuneita toiminnan periaatteita. Habitusten erilaisuus (edellä mainittu moninaisuus) hankaloittaa eritaustaisten ihmisten välistä vuorovaikutusta. Lahire kuvaa kirjassaan tiettyihin olosuhteisiin kasvaneiden lasten ja aikuisten toimintaa heille uudentyyppisissä ympäristöissä. Hän ottaa empiirisiä esimerkkejä koulusta ja työpaikoilta, viittaa psykologien ja antropologien tutkimuksiin erilaisten kulttuurien parissa. Hän kuvaa sopeutumattomuutta ja sen syitä. Hän esittelee lukuisin esimerkein koulumaailman tilanteita, joissa yhteiskunnan alemmista kerroksista tulevat oppilaat kohtaavat huvittuneisuutta, ärtymystä ja torjuntaa, koska he lähestyvät tilanteita väärin, omien sisäistettyjen toimintamalliensa kautta. Osa heistä, Lahire toteaa, onnistuu rakentamaan enemmän tai vähemmän hauraan kaksoiselämän ja kulttuurisia skeemoja, jotka soveltuvat uuteen ympäristöön mutta jotka ovat täydellisesti tai osittain ristiriidassa aikaisemmin kotikasvatuksessa omaksuttujen skeemojen kanssa. 

    Tarkoitukseni on sanoa, että juuri tällaista on sivullisuus, jota Camus’n tuotanto käsittelee. Selviytyjien pitää sulkeistaa itsessään kulttuuri, jonka toimintamallit eivät sovi yhteen valtakulttuurissa pärjäämisen kanssa. Tämän vaatimuksen kuormittavuutta on Lahiren mukaan vaikea ymmärtää, ellei ole itse kokenut jonkinlaista marginaalisuutta, esimerkiksi siirtolaisuutta tai poikkeuksellista sosiaalista taustaa.

    Ensimmäisessä ihmisessä Jacques Cormeryn isä on siirtolainen, äiti alkujaan ulkomaalainen ja vieläpä kuuro. Ulkopuolisuutta täydentää liuta perheeseen liittyviä erikoisuuksia. Tämän kaiken ansiosta, niin rasittavaa kuin sen täytyy ollakin, poika pystyy kyseenalaistamaan sekä kotinsa että muiden sosiaalisten ympäristöjensä toimintatavat. Ulkopuolisuuden hyödyntäminen vaatii kuitenkin sattuman apua. Jacquesin syyllisyys syntyy siitä, että hän on itse saanut paljon ja toiset (hänen kaltaisensa!) eivät ole edes ymmärtäneet haluta mitään. Camus omisti viimeiseksi jääneen kirjansa äidilleen. 

    Il avait été le roi de la vie, couronné de dons éclatants, de désirs, de force, de joie et c’était de tout cela qu’il venait lui demander pardon à elle, […] qui ne savait rien, n’avait rien désiré ni osé désirer et qui pourtant avait gardé intacte une vérité qu’il avait perdue et qui seule justifiait qu’on vive. (Le premier homme, Annexes, Feuillet V, 320.)

    Hän oli ollut elämän kuningas, loistavien lahjojen, halujen, voiman ja ilon kruunaama, ja tuota kaikkea hän tuli pyytämään anteeksi naiselta, […] joka ei tiennyt mitään, joka ei ollut halunnut mitään eikä uskaltanut haluta mitään ja joka kuitenkin oli säilyttänyt koskemattomana totuuden jonka hän oli menettänyt ja joka ainoana oikeutti elämään. (Ensimmäinen ihminen, lisäykset, viides liuska. Suom. Sirkka Suomi.)

    Ulkopuolisuutta Camus oli siis käsitellyt ennenkin, mutta Ensimmäisessä ihmisessä kielenkäyttö on hänelle epätyypillisen tunteikasta ja kuvailevaa. Jacques Cormerysta voisi tietysti sanoa, että hän on kulttuuriton hahmo. Päin vastoin, hänellä on juuret syvällä lapsuutensa köyhälistökorttelissa, josta hän ei pääse koskaan irti, jos haluaakaan. Toinen, koulutuksen ja kokemuksen kautta omaksuttu ”kulttuuri” on hänelle kaikessa hienoudessaan jollain tavalla epäaito, koska hän ei tunne sen oikeutusta. Ehkä tämä kaikki kuuluu kielessä, kuten niillä maalta muuttaneilla, joiden puheeseen livahtaa vanha aksentti, kun puheeksi tulee vaikkapa entinen kotiseutu.

    Kyse ei ole pelkästään loistavista lahjoista ja kyvyistä, vaan myös tilannetekijöistä, mahdollisuuksista kehittää ja käyttää lahjojaan. Jacques Cormeryn elämässä tapahtuu käänne, kun hän ymmärtää, että oppi on myös häntä ja juuri hänenlaisiaan varten. Albert Camus kiitti opettajaansa Louis Germainia kirjeellä saatuaan Nobelin palkinnon vuonna 1957: 

    Ilman teidän opetustanne ja esimerkkiänne mitään tällaista ei olisi tapahtunut.

    Suosittelen molempia kirjoja kevyeksi kesälukemiseksi.

    Stoner

    toukokuu 23, 2015 § Jätä kommentti

    John Williamsin Stoner (1965) jäi pitkäksi aikaa vähälle huomiolle ja ilmestyi suomennettunakin hienoisella viipeellä (Bazar 2015). Monen muun tavoin tulin tietoiseksi romaanista ja sen kirjoittajasta vasta nyt. Kirja kertoo William Stonerista, joka tekee uransa kirjallisuuden apulaisprofessorina Missourin yliopistossa. Tarinalla on joitain yhtymäkohtia kirjoittajansa elämään: tutkijana ja opettajana itse toiminut John Williams (1922-1994) on kirjoittanut siitä mistä tietää. Stonerin myötä suosiota saanee myös hänen muu tuotantonsa.

    Kun nuori William Stoner pyyhkii maantiepölyn pukunsa housuista ja menee sisään yliopiston portista, hän ottaa pitkän harppauksen. Eletään vuotta 1910. Seudulle perustettu uusi oppilaitos, College of Agriculture, on erikoistunut maatalouden uusiin tekniikoihin. Kun Stonerin maanviljelijäisä on kuullut koulusta, jossa hänen 19-vuotiaalla pojallaan olisi mahdollisuus maksaa opetuksensa ja ylläpitonsa työllä, hän on määrännyt pojan lähtemään. Maa tuntuu käyvän vuosi vuodelta hedelmättömämmäksi, ehkä koulutuksesta voi olla hyötyä, isä ajattelee ja näkee opintojen oikeutuksen. – Virhe. 

    Stoner pärjää kohtalaisesti ja alkaa ymmärtää opiskeltujen teorioiden merkitystä käytännön maatalouden harjoittamiselle. Samalla hän raataa ylläpitonsa eteen tympeän sukulaispariskunnan maatilalla, joten vapaa-aikaa on vähän. Klopin maailma muuttuu varsinaisesti vasta, kun hän osallistuu pakolliselle kotimaisen kirjallisuuden peruskurssille, lumoutuu hänelle täysin uuden oppialan maailmasta ja vaihtaa pääainetta. Kun hän lisää palettiin vielä filosofiaa ja muuta käytännöllistä, asiasta ei ymmärrettävistä syistä ole kiirettä mainita isälle. (Williamin kotona ei lueta.) Vanhemmat saavat tietää suunnanmuutoksesta vasta, kun valmistumispäivänä saapuvat hakemaan poikaansa kotiin. Stoner tietää näin repivänsä itsensä irti heistä, mutta ilmoittaa, ettei ole tulossa takaisin vaan aikoo jatkaa opintojaan. Viimeiset siteet maahan katkeavat, kun hän lopettaa työt sukulaistensa tilalla. 

    Kerronta ja miehen elämä rullaavat koruttomasti ja vääjäämättä, ilman että mitään ylimääräistä sanotaan. Kirja tuo näkyviin introvertin päähenkilön sisäistä maailmaa, jonka kehittymisen yliopisto mahdollistaa sekä tilana että instituutiona. Aloittaessaan opetustehtävissä yliopistolla Stoner on edelleen pihalla. Jollakin tavalla hän kömpelön suoraviivaisesti, päättäväisestikin, suoriutuu läpi elämänsä käänteistä. Kihlaus varakkaan perheen tyttären kanssa tuntuu epätodelliselta, mutta Stoner saa tahtonsa läpi, koska ei kyseenalaista mahdollisuuksiaan. Avioliiton hankaluudet (lievä ilmaus), työteliäs arki yliopistolla ja tiedeyhteisön ihmissuhdedraama kuvataan kaikki Stonerin näkökulmasta, joiltakin osin melko jyrkästi. Stoner tekee koko uransa samassa yliopistossa, jonka valtasuhteet yhdessä hänen oman periaatteellisuutensa (jääräpäisyytensä) kanssa varmistavat, ettei hän hyvästä suorituksestaan huolimatta etene apulaisprofessuuria pidemmälle. Yliopisto ja opetustyö antavat hänelle identiteetin sitoen ja rajoittaen häntä yhtä lailla. Yliopiston suojassa pysyminen on niin itsestään selvä välttämättömyys, että  muut valinnat tehdään sen ehdoilla. 

    Moni arvio korostaa kirjan surullista virettä. Vaikka opetustyö itseisarvona nousee menetysten yläpuolelle, Stonerin ulkopuolisuus näkyy epävarmuutena:  hänen innostuksensa työtä kohtaan on kuin pelkoa. Ulkokohtaisesti hänen uransa jää vaatimattomaksi, mutta voiko puhua pettymyksistä, kun hän ottaa elämänsä vaikeudet vastaan ikään kuin ne olisivat määrättyjä. Mitä sinä odotit, hän kysyy itseltään lopussa, punnitessaan elämänsä kulkua, hankaluuksia, hetkellistä onnea, mahdollisuuksia, joista luopui työn vuoksi. Mitä odottaa elämältään mies, joka syntyy täydelliseen aineelliseen ja henkiseen köyhyyteen ja ottaakin missiokseen kirjallisuuden historian opettamisen?  Menestystä Stoner ei varsinaisesti ole tavoitellut, eikä hän ole yrittänyt suorittaa uraansa tyylipuhtaasti. Kuitenkin hän on saanut tehdä työtä, jota rakastaa. Hän tiedostaa identiteettinsä, tietää tulleensa siksi, mikä on halunnut olla. Mitä muuta hänen olisi pitänyt saavuttaa?  John Williamsin kirjaa on kiitetty siitä, että se kertoo kovin kauniisti, mitä keskinkertaiselta vaikuttava elämä kätkee. Minusta tarina näyttää enemmän voittojen kuin pettymysten sarjalta. Se näyttää myös, millaisen työn joutuu tekemään se, joka muuttaa kurssia, jotta voi tulla omaksi itsekseen. 

    Juonipaljastukset löytyvät täältä: The New Yorker 20.10.2013.

    Ulli Lust & Marcel Beyer: Flughunde | Vakuuttavin valehtelee itselleen

    helmikuu 14, 2015 § Jätä kommentti

    Saksan kielen opintojen parissa hukattu aika lakkasi kaduttamasta, kun sain Berliinin tuliaiset, Ulli Lustin kuvittaman ja Marcel Beyerin kirjoittaman sarjakuvan Flughunde (Suhrkamp, 2013). Marcel Beyerin samanniminen romaani (1995) on käännetty useille kielille. Suomennoksia ei löydy kummastakaan. Flughunde kertoo toisen maailmansodan loppuvaiheista ja perustuu vapaasti historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Tarina nähdään kahden minäkertojan kautta. Toinen on kertomuksen alkaessa 8-vuotias Helga (1932–1945), yksi propagandaministeri Joseph Goebbelsin (1897–1945) kuudesta lapsesta. Toinen kertoja on fiktiivinen hahmo, ääniteknikko Hermann Karnau. Kirjan nimi viittaa Vanhan maailman trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla esiintyvään lepakkojen heimoon, joka kiinnostaa ääniteknikkoja tutkimusmielessä. Kertomuksen avainhenkilölle, Hermann Karnaulle äänen luonne on intohimo, ja lepakot merkitsevät erilaista, ihmiseltä suljettua maailmaa. Flughunde-sarjakuvaa on sanottu hienoksi ja järkyttäväksi, kuvalliseksi ja kertomukselliseksi sensaatioksi. Lukijan ennakko-odotukset ovat korkealla kertomisen laadun suhteen, onnellista loppua ei ole odotettavissa.

    Kirja käsittelee ihmisäänen hyödyntämistä toisen maailmansodan aikuisessa propagandassa. NSDAP:n valtakunnanpropagandajohtaja ja Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels oli retoriikan erityisosaaja. Viestinnän tavoitteiden saavuttaminen oli toisen maailmansodan aikaan tietysti nykyistä laajemmalti lähettäjän käsissä. Nopeasti kehittyvä ääniteknologia oli uuden viestinnän avainasia, jonka NSDAP otti nopeasti haltuunsa. Goebbels hallitsi radiolähetyksiä ja täytti ne huolellisesti suunnitellulla propagandalla. Markkinoille tuotiin edullinen radiovastaanotin (Volksempfänger), jonka hankinta oli mahdollista käytännössä kaikille kotitalouksille. Goebbelsin puheita kuultiin myös Saksan ulkopuolella. Omaa viestiään oli helppo huutaa, kun yksi puolue hallitsi kaikkia radiolähetyksiä, ja informaation lähteet olivat varsin rajalliset. Flughunden vaikuttava kuvitus yleisötapahtumissa pidetyistä puheista kuvantaa äänen voimakkuutta ja tilaisuuksien tunnelmaa, joka oli varmistettu ennalta sovittujen avainhenkilöiden esiintymisellä. Julkisuuden henkilöiden näkyvyyttä korostettiin myös tilaisuuksien filmitallenteissa.

    Kirjan alussa ääniteknikko Hermann Karnau, ulkoisesti harmittomalta näyttävä nörtti, suorittaa tehtäviään valvomalla Goebbelsin stadionpuheen tarkkoja teknisiä valmisteluja. Hitlerjugend pystyttää katsomoa ja kärrää eturiviin rampoja ja sokeita. Kertomuksen alkupuolella Karnau harjoittaa salaa kuuloelimiin kohdistuvia anatomisia tutkimuksiaan leikkelemällä teuraseläinten päitä. SS-lääkäri Ludwig Stumpfegger (1910–1945) kuulee Karnaun puheenvuoron tieteellisessä seminaarissa, ja järjestää hänelle nimityksen ”erikoistutkimusryhmään”, joka suorittaa brutaaleja ihmiskokeita… Karnaun toimenkuvaan kuuluvat myös Goebbelsin puheiden tarkat äänitekniset hienosäädöt, ja hän tutustuu Goebbelsin perheeseen ja seurapiireihin. Huhtikuussa 1945 Karnau noudetaan Führerbunkeriin, missä hänen tehtävänsä on taltioida heikentyvän Hitlerin viimeiset hetket äänitteinä. (Kertomuksen ääniteknikolle on lainattu nimi Führerbunkerissa todellisuudessa työskennelleeltä vartijalta.)

    Goebbelsit valehtelevat sujuvammin itselleen kuin lapsilleen:

    Wenn Papa lügt, weiss er genau, wie er damit umgehen muss, wenn er eine Frage falsch oder gar nicht antworten will. […] es gab auch keine Pause, bevor er antwortete, sondern er sagte geradeheraus: Nein. Als müsste er sich gar nich erst entscheiden, ob er nun die Wahrheit sagen oder lügen wollte, als gäbe es nicht die beiden Möglichkeiten zu antworten.” (Flughunde, s. 216-217.)

    Kuinka vakavissaan isä on, kun hän sanoo radiossa, että tappion tullessa ei enää kannattaisi elää, hänen sen paremmin kuin lastensakaan? ”Haluaako hän sitten tappaa itsensä? Ja lapset, sehän tarkoittaa meitä.”

    Ulli Lustin luomat kuvat henkilöhahmoista muuttuvat vastenmielisemmiksi, kun sodan alkupuolen hybris vaihtuu epätoivoiseksi lähestyvän lopun torjunnaksi. Ääniteknikon ja lääkärien hahmot henkilöivät teknologian ja lääketieteen, tutkimuksen, joka persoonattomana ja kyseenalaistamattomana itseisarvona voidaan valjastaa erilaisten tavoitteiden eteen. Karnaun hahmo nähdään toisaalta Goebbelsin lasten näkökulmasta. Helga turvautuu hyväntahtoisena ja ymmärtäväisenä pitämäänsä mieheen, etenkin kun muihin, kylmänkalseisiin aikuisiin on päivä päivältä vähemmän luottamista.

    Heinäkuussa 1992 Dresdenin kaupungin orpokodin kellarista löydetään äänitearkisto, ja arkiston kortistosta vartijan henkilökortti nimellä Hermann Karnau. Sodan aikuisten tapahtumien muistelu ei näytä olevan ikääntyneen miehen lempipuuhaa. Hänen tietotasonsa ei tunnu lainkaan vastaavan pelkän vartijan toimenkuvaa. Karnau itse ei tunnista syyllisyyttään eikä käsittele tekojensa brutaaliutta, mutta syyllisyyteen viitataan Karnaun toistaessa mielessään Stumpfeggerin neuvoa, jota hän on painottanut tappion ollessa jo ilmeinen: on opeteltava puhumaan kuin uhri. Lopussa Karnau ihmettelee, kuinka hänen Goebbelsien lähipiirissä onnistui olla kuulematta, että nämä valmistelivat lastensa kuolemaa. Miksi hän, aikuinen, ei kuullut, nähnyt eikä tehnyt mitään.

    Kuvanäytteitä kirjasta (sarjakuvataiteilija Ulli Lustin verkkosivut)

    Ulli Lustin tuotannosta on saatavilla suomeksi Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä (Like, 2013).